Tämä on ensimmäinen postaukseni tässä blogissa, mutta toivotaan ettei jää viimeiseksi.
Olen aika väsynyt tekemään yhtikäs mitään nyt koulun alkamisen jälkeen. Eilen äitini passitti minut metsään ja jouduin lojumaan siellä sellaiset kolme tuntia, itikoiden ja ties minkälaisten pörriäisten seassa. Sain jopa kerättyä korillisen kanttarelleja ja sellaisen reilun neljä desiä mustikoita.
Tiesin jo eilen, että vaikka sillä hetkellä vihasin metsässä lojumista, niin myöhemmin halajan kuitenkin takaisin metsään. Minussa on nimittäin se vika, että en osaa nauttia asioista kunnolla silloin kun ne tapahtuvat, vasta myöhemmin tajuan miten hauskaa minulla olisi ollut.
Tänään meillä oli aivan normaalisti koulua. Mutta tietekään en voi sanoa, että tämä päivä olisi ollut samanlainen kuin viime viikon torstai, sillä joka päivähän on erilainen kuin edellinen päivä. Kun ollaan luokassa, missä on monta henkilöä, niin melkein ainahan siellä jonkun pulpetti kaatuu, tai kumi lentää kattoon. Ikinä ei voi siis päämääräisesti tietää mitä on tulossa.
Tämä torstai oli siis hyvin tapahtumarikas koulupäivä. Varsinkin kun minä olen vasta näin yhdeksännelle vaihtanut koulua, niin kun luokat sekoittuvat keskenään ja näkee kokoajan uusia naamoja, sen takia ne päivätkin varmaan ovatkin paljon mielenkiintoisempia.
Tuntuu taas kuinka viikko olisi mennyt vain hujauksessa ohi. Huomenna on perjantai ja sitten viikonloppu, viikonlopun jälkeen matka käy taas kouluun. Ehkä se johtuu siitä, että olen nyt niin innoissani uudesta koulusta, että se viikko vain tuntuu menevän nopeasti ohi. Viime vuosi meni nimittäin tähän verrattuna ainakin kaksi kertaa hitaammin. Välitunnit tuntuivat olevan tuskaa kun odotin vain, että kellot vihdoin soisivat.
Meillä on muuten aivan ihana matinkan opettaja! Hän ei ole turhan ankara tai tiukkapipo vaan suhtautuu ainakin minun silmin katsottuna, kaikkeen rennommin. Tämä meidän matematiikan opettajamme onkin tällä hetkellä ainoa jolta uskallan kysyä apua tarvittaessa. Täytyy alkaa totuttelemaan noihin muihin, jos vaikka joskus uskaltaisin pyytää heiltäkin apua. No, ehkä sitten kuukauden, parin päästä.
Tuolla sataa kaatamalla vettä ja kohta alkaa kuoro! Kivaa, jee. Tähän kohtaan sopisi kai hymiö, mutta en haluaisi pilata tätä kangertelevaa kirjakielistä postaustani sillä. Mutta uskokaa tai älkää, minä hymyilen!
Nyt anteeksi, juon vettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti